Turhaa stressausta ja yllärikesä

Siellä Suomessa kohta taas talvi yllättää autoilijat, täällä tänään kesä yllätti minut. Lähdin syysvarustuksessa ulos, vaikka ainakin joidenkin mielestä näytti olevan t-paitakeli. Uuden saksankurssin (A2.2) ensimmäisellä tunnilla hikoilimme auringon lämmittämässä luokkahuoneessa. Myös vieressäni istuvilla perulaisella ja espanjalaisella oli kuuma, joten lämpötila ei ollut vain pohjoista kuvitelmaani.

    Uuden saksankurssin aloittaminen sai minut paremmalle tuulelle. Olen viime aikoina stressannut aivan liikaa ja turhaan ja tullut siitä syystä kipeäksi. Mutta nyt syön vitamiineja ja inkivääriä enkä stressaa enää. 

  Päässäni pyörivät opintopisteet eivät jättäneet rauhaan yöllä eikä päivällä. Murehdin kurssien hyväksilukemista ja sitä mitä jos pisteet eivät riitäkään ja joudun maksamaan ensi vuonna kun palaan kaiken takaisin, Erasmusapurahan ja Kelan tuet. Olen miettinyt sitä kuinka paljon kursseja minun täytyy suorittaa ensi vuonna ja mistä kirjoitan kandin. Olen murehtinut tulevaa vaikka minun olisi pitänyt keskittyä nykyhetkeen.

Kielikurssin jälkeinen väliviikko oli tosiaankin outo ja ilman kunnollista rytmiä. Onneksi teimme torstaina retken Heidelbergiin, joka osoittautui ihanaksi kaupungiksi. Sielläkin oli linna, jonne piti kiivetä ja jonka luota oli mahtava näkymä yli kaupungin. Aivan kuten Marburgissa, mutta kaikki oli isompaa ja raunioisempaa. Oli syksyisen kirpeä ilma ja otimme paljon valokuvia. Menimme Hard Rock Caféhen, jossa tarjoilijat sekoilivat oikein urakalla, vaikka olimme lähes ainoat asiakkaat. Juoksimme kuin hullut junalle, vaikka ei olisi tarvinnut.

Lauantaina olin Frankfurtin kirjamessuilla. Menin sinne suhteellisen myöhään joten lähinnä yritin vain kiertää koko paikan, mutta se osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Maailman isoimmat kirjamessut koostuivat liian monesta hallista ja kerroksesta. Aluksi lähinnä ihmettelin messualueen suuruutta ja kiersin päämäärättömästi ympyrää. Sitten suuntasin Suomen osastolle, sillä ajattelin että nyt voin vihdoin ostaa suomenkielisen kirjan, joita minulla on ollut ikävä. Suomenkielinen saareke oli kummallinen ja oudosti nolostuttava kokemus. Harmikseni kirjoja ei voinut ostaa, ne myytäisiin vasta sunnuntaina.

     Joka paikassa pyöri laumoittain cosplayhahmoja. Koska en tunnistanut muita hahmoja kuin Pikachun nämä usein puolialastomat nuoret näyttivät minun silmissäni lähinnä vain kummallisilta naamiaisjuhlijoilta eksyneenä messuhalleihin. Onneksi löysin taidekirjaosaston vähän ennen sulkemista ja otin häpeilemättä muutaman kourallisen (yllättävän hienoja) ilmaispostikortteja. Bretzelin messuhinta oli tuplasti juna-asemaan verrattuna. Palatessani Marburgiin minulla oli ensimmäistä kertaa tunne, että olen menossa kotiin.

    Sunnuntaina tapasin vihdoin Tandemparini. Puhuimme ensin saksaa. Minua ärsytti se kuinka vaikeaa oli muodostaa lauseita ja välillä vaan luovutin. Se, ettei saa ilmaistuksi itseään ja tule ymmärretyksi on jotenkin todella raivostuttava tunne. Ja usein sillä hetkellä kaikki yksinkertaisetkin sanat katoavat. Minusta tuntuu, että välillä yritän kääntää päässäni lauseita suomesta saksaksi ja kun en tiedä jotakin sanaa koko lauseelta putoaa pohja pois. Vaikka oikeasti minun pitäisi käyttää niitä sanoja joita osaan ja yrittää saada niillä ilmaistuksi asiani. Saimme kuitenkin saksanosuuden hoidettua takeltelustani huolimatta.

    J:n suomenkielentaito osoittautui lähes täydelliseksi, sillä hän on asunut Suomessa kaksi vuotta, ensin lukiossa ja myöhemmin Erasmusvaihtarina. Pystyimme juttelemaan vapaasti ilman kielioppikorjauksia. Kun lähdin kahvilasta ulos minun piti palauttaa itseni Saksaan, niin vahvasti olin siirtynyt muualle. Ehkä koti onkin kielessä ja tutuissa sanoissa.

    Tapasimme uudestaan tiistaina, teimme ruokaa J:n kotona. Lohta kermakastikkeella ja perunoita. Varmaan noin kolmas kerta kun syön kalaa täällä (oikeastaan syön lähinnä salaattia ja pastaa koska olen laiska) ja ensimmäistä kertaa lohta. Tuli taas kovin kotoisa olo. On kiva kun on joku joka ymmärtää suomiläppää.

    Viime viikolla pystyimme kokeilemaan yliopiston liikuntatunteja ilmaiseksi. Kokeilin joogaa, pilatesta ja zumbaa. Joogaopettaja oli päälle nelikymppinen muhkeaviiksinen mies, jolla oli farkut ja valkoinen kauluspaita. Mitä parempi joogi sitä epämukavammissa vaatteissa pystyy joogailemaan? Alkulämmittelyssä piti lyödä jalkaa maahan (”eins, zwei, drei!”) ja tehdä kummallisia liikkeitä. Tunti oli myöhään illalla, sali oli ääriään myöten täynnä ja koko tilanne oli niin huvittava että pokkaa oli vaikea pitää. Opettaja tuntui myös testaavan kuka ymmärtää saksaa ja kuka ei tekemällä jonkun liikkeen ja sanomalla älä seuraa perässä. ”Haha täällä on paljon ulkomaalaisia.” Ilmeisesti farkkujoogaaja kertoi paljon vitsejä osallistujien hörähdyksistä päätellen. Muutenkin tunti perustui enemmänkin selityksen kuuntelemiseen kuin opettajan esimerkin avulla tekemiseen. Ja kyllähän sieltä tuli myös mun inhokkiliike eli der Hund!

    Pilates oli kivempaa, vaikka en selityksiä tajunnutkaan. Samat selitykset olen kuullut Suomessa ja se auttoi. Ja zumbassa nyt ei mitään selityksiä kaipaa kunhan vaan heiluu. Zumbaopettaja tykkäsi myös huutaa ja yritti saada myös meidät huutamaan.

    Tämän viikon maanantaina kello kahdeksan osallistuin urheiluarvontaan. Kun kaikki yrittävät yhtä aikaa paikallisen unisportin sivuille ilmoittautumaan kursseille on sattuman kauppaa kuka sen kurssipaikan lopulta saa. Puolen tunnin yrittämisen jälkeen onni suosi ja pääsin pilatekseen ja zumbaan. Hintakaan ei ole paha, 25e per kurssi lukukaudeksi. Ja jotenkin tuntuu, että tämä systeemi saa minut käymään tunneilla paremmin kuin Helsingissä, jossa voi käydä kuukausimaksun hinnalla millä tunnilla tahansa...

    Viime maanantaina alkoi vihdoin lukukausi ja luennot. Päätin käydä kokeilemassa kursseja ja päättää sitten mihin oikeastaan osallistun, koska ainoa ohje joka minulle oli annettu oli että valitse vapaasti. Ensimmäiseksi menin noin kymmenhenkiseen seminaariin, jonka aluksi professori (joka puhui kyllä ilahduttavan hitaasti, mietiskellen) kysyi kuinka moni meistä opiskelee ensimmäistä tai toista lukukauttaan. (Saksassa muutenkin ihmiset sanovat monta lukukautta he ovat opiskelleet, eivät monta vuotta.) Sitten hän totesi, että olemme rohkeita sillä seminaarissa käsiteltävä teksti on todella vaikea. Tuo oli oikeastaan ainoa mitä todella ymmärsin. Pläräsin kyllä sanakirjaani ahkerasti ja ymmärsin että ilmeisesti oli puhetta totuudesta. Turha kai sanoa, etten päättänyt jäädä kyseiselle kurssille. Ja että olen ylipäänsä ainoa Erasmusopiskelija filosofian luennoilla.

Tuon kokemuksen jälkeen minulla oli onneksi esittelyluento tammi-helmikuussa pidettäviin viikonloppuseminaareihin filologian laitoksella. Se oli englanniksi ja olin niin onnellinen siitä että ymmärsin kaiken. Aihekin oli kiinnostava, harmi vaan ettei kurssi ole viikottainen juttu.

    Kipeänä ollessani sisustin huonettani. Teippailin 50-luvun lopun taidelehdistä leikattuja kuvia seiniin. Valkoista seinää on edelleen liikaa, mietin uskaltaisinko mennä kyselemään leffateattereille vanhoja julisteita. Ostin lehdet kirpparilta Göttingenistä joku lauantai. 

   

Paljon muuta ei siellä ollutkaan, mitä nyt kirkkoja ja kasvitieteellinen puutarha.

Mukana oli paljon italialaisia, jotka tykkäävät puhua kovasti omaa äidinkieltään ja keskustelun seuraaminen on tuolloin hieman haastavaa... Paluumatkalla juna oli täynnä lapsia jotka roikkuivat pää ulkona ikkunasta.
  Rakastan sitä, että voin vain hypätä junaan vaikka joka viikonloppu ja matkustaa Hessenin sisällä minne vain ilmaiseksi. (Ja muutamaan paikkaan bundeslandin ulkopuolellakin.) Junamatkailu on parasta!

Sumuisa sunnuntai

Hei taas mysteerilukijat! Bloggerin tilastojen mukaan tänne on joku joskus eksynyt. Tuossa oikealla puolella on nyt laatikko johon sähköpostiosoitteensa syöttämällä pitäisi saada tietää milloin tänne jotain uutta ilmestyy. Yritän päivittää noin kerran viikossa tai kahdessa, mutta saa nähdä pysynkö lupauksessani. (Tässä kuva naapuristani etukäteislepytykseksi!) Kommentteja saa myös jättää. :)

Nyt on laiska sunnuntai, istun ikkunalaudalla ja katselen kellastuvaa ja punastuvaa maisemaa. Aikaisemmin päivällä kahvittelin romanialaisen I:n ja brittiläisen S:n kanssa, jonka Saksassa ensi kertaa vierailulla oleva kakkujarakastava poikaystävä oli myös mukana. Olinkin kaivannut brittiläistä naljailua! (Terkkuja P:lle ja J:lle jos luette! ;) Deely bobber ei ole kuulemma sana!) Joulupukki on yolo goat. Mukaan liittyi myös muita naapureita. Pidän siitä, että ihmisiä tavatakseni minun ei tarvitse matkustaa omaa keittiötäni kauemmas ja aina jossakin tapahtuu jotakin. Toisaalta tarvitsen oman huoneeni rauhaa. En ole tottunut näin sosiaaliseen elämään.


Täytyy sanoa, etten ole kokenut oikeastaan minkäänlaista kulttuurishokkia. Saksalaiset eivät tervehdi kiusallisilla poskisuudelmilla, pulloista saa pantin ja ihmiset seisovat hississä hiljaa. Ainoa mitä en (kielitaidon lisäksi) ole vielä oppinut on ruokakaupassa ostosten valonnopeudella ennen maksamista pakkaaminen.
   En osaa edes kuvitella millainen kokemus tämä on niille parikymppisille vaihtareille jotka ovat ensimmäistä kertaa ulkomailla (tai ylipäänsä Euroopassa!) poissa äidin lihapadoilta. He ovat kuitenkin enemmistö, olen tietääkseni yksi vanhimmista vaihtareista täällä. Vasta yksi koti-ikävää potenut espanjalainen on lähtenyt takaisin kotimaahansa. Ikä on vain numero, mutta täytyy sanoa että tunnen itseni välillä hieman vanhaksi täällä. Ei sitä kukaan välttämättä edes huomaisi jollen itse huomauttelisi siitä ja voivottelisi vanhuuttani. Jatkossa pidän ”kuinka kauheaa on kun ei ole enää teini”-keskusteluissa suuni kiinni.

Viime viikon torstaina teimme kielikurssin kanssa retken Wiesbadeniin, joka on Hessenin pääkaupunki. Kolme bussilastillista vaihtareita ja luokkaretkitunnelmaa! Eväitä ja sanaleikkejä! Voisi olettaa, että paljon isompi Frankfurt olisi osavaltion pääkaupunki, mutta Frankfurt oli kuitenkin ehdolla koko Saksan pääkaupungiksi silloin kun näitä asioita päätettiin, tai jotenkin noin. En tiedä ymmärsinkö oikein ihan kaikkea. Vierailimme palatsissa ja parlamentissa. Oppaan puheista ymmärsin noin kolmasosan, osan päättelin asiayhteydestä ja osa jäi mysteeriksi. Wiesbaden on tunnettu kylpylöistään ja kuumista lähteistä pulppuavasta tervehdyttävästä vedestä. Mekin maistoimme tuota pahanmakuista mineraalipitoista eliksiiriä. (Jollei tämä blogi olisi julkinen laittaisin tänne mahtavan kuvasarjan ilmeistä ennen ja jälkeen. Koska en itsekään haluaisi, että minusta lisättäisiin kuvia lupaa kysymättä julkiseen blogiin laitan tänne vain maisemaotoksia.) Luokkaretki huipentui vierailuun viinitilalla, jossa meille tarjoiltiin valkkaria, bretzeleitä ja mummeleiden torvisoittoa.

Puhuin myös ensimmäistä kertaa suomea, sillä yksi retkellä mukana olleista opettajista oli suomalainen. Tilanne oli outo, varsinkin kun samassa pöydässä istuneet kuuntelivat silmät ymmyrkäisinä tätä kummallista kieltä. Nyt kun vaihtareiden toinenkin aalto on saapunut olen edelleen ainoa suomalainen. Aika hyvin, sillä meitä on täällä kuitenkin lähemmäs parisataa. Mutta suomea pääsen kyllä puhumaan tandemparini kanssa, jonka sain hankittua yllättävän nopeasti. Miksi kukaan haluaa oppia suomea? Emme ole vielä sopineet tapaamista, koska en ole vieläkään (!!) valinnut kurssejani. Luennot alkavat siis viikon päästä... :D
Kielikurssi loppui perjantaina ja nyt on edessä kummallinen väliviikko ennen lukukauden alkua. Monet lähtivät käymään kotona. (Itse en osaisi lähteä näin lyhyen ajan jälkeen takaisin, se tuntuisi jotenkin huijaamiselta. En ole vielä edes ostanut lentolippuja jouluksi.)
Nyt minulla on kuusi noppaa plakkarissa kielikurssista ja hieno virallisen näköinen todistus. Parikymmentä aamua taivalsimme I:n ja S:n kanssa yhdeksäksi tekemään ryhmätöitä, tihrustamaan huonosti kopioituja monisteita (Saksassa ei toimikaan kaikki!) ja katsomaan videoita siitä, kuinka puhua professoreille. Ehdin jo tottua säännölliseen päivärytmiin ja yhteisiin aamuihin. (Vaikka aamusosiaalisuus ei ole edelleenkään herkkua...)

On uuden ajan alku. Saa nähdä ymmärränkö luennoista yhtään mitään...

Ensimmäinen kirjoitus satukaupungista

Marburgissa on vierähtänyt jo melkein kolme viikkoa, mutta mitään en ole vielä tänne saanut kirjoitettua. On niin paljon kerrottavaa, että kasaantuessaan tehtävä tuntuu lähes mahdottomalta. Parempi kuitenkin aloittaa edes jostakin kulmasta ennen kuin kaikki pienet yksityiskohdat ja oivallukset unohtuvat. Ja ennen kuin unohdan suomen kielen ja puhun vain deutchinglishia. Näidenkin lauseiden kirjoittaminen tuntuu jotenkin kummalliselta. Suomi on niin hassua, pitkää ja aakkosellista. Pari päivää sitten yritin taas opettaa Mensassa (opiskelijaruokala, ei älykkökerho) miten sanotaan hyvää ruokahalua. Hihitykseksihän (mikä sana!) se taas meni.

Perjantaina kävin täällä ensimmäistä kertaa yksin päämäärättömällä kävelyllä. (Aloin miettiä sanajärjestystä, jota paukutettiin päihimme kielikurssilla. Onneksi suomen kielessä ei ole niin väliä!) Asun Oberstadtin, vanhankaupungin yläpuolella ja linna on käytännössä takapihallani. Menin eri reittejä kuin yleensä ja löysin Grimmin veljesten satuihin perustuvia patsaita joita en ollut aikaisemmin nähnyt. Tuhkimon kengän sekä värikkäitä etanoita. Grimmin veljekset opiskelivat oikeustiedettä yliopistossani ja välillä Marburgkin tuntuu satukaupungilta. Varsinkin iltaisin pimeän tultua ja aamuisin kun sumu leijuu metsän yllä. En ole vielä tottunut näihin vanhoihin kauniisiin rakennuksiin ja näkymiin. Ja siihen kuinka onnekas olen kun pääsin tänne asumaan, enkä joutunut kaukana oleviin asuntoloihin, joissa on likaista ja meluista ja joista kenellekään ei ole mitään hyvää sanottavaa.

Muistan vielä sen päivän kun saavuin. Tulin aamujunalla Frankfurtista kuolemanväsyneenä kahden matkalaukun kanssa, joiden kantamisessa monet ystävälliset ihmiset olivat auttaneet hissittömillä metroasemilla. Katselin junan ikkunasta näkyvää maalaismaisemaa jännittyneenä. Tuntui oudolta ja järjettömältä ajatella, että tulisin asumaan tässä vieraassa kaupungissa vuoden. Kartan avulla päädyin oikeaan paikkaan, joka oli täynnä muita vaihtareita, väsymystä ja odottamista. Sain avainkortin (sama kortti toimii maksuvälineenä ruokalassa, kirjastokorttina, kopiokorttina) uuteen asuntooni ja tutorini vakuutti että minulla oli käynyt tuuri. Lopulta pääsin autoon joka vei minut uuden kotini eteen ja jätti siihen. Ymmärsin kuskin puheista sen, että tämä on kaunein paikka asua. Raahauduin matkalaukkujeni kanssa ympäri hissitöntä ja autiota taloa ja yllätyin kun löysin oveni, siinä oli nimeni! Todella väsyneenä tuntui absurdilta löytää jotakin niin tuttua täysin vieraasta paikasta. Kesti hetken ennen kuin ymmärsin miten saan oven auki avainkortilla. Oven takana odotti valtava ja korkea huone. Kaksi suurta ikkunaa (ikkunalauta jossa voi istua!), kirjoituspöytä, vaatekaappi, hyllykkö ja pedattu sänky. Taisin olla niin väsynyt että menin nukkumaan.

Ensimmäisen viikon ajan hoidimme tärkeitä asioita tutoriemme avustuksella. Ilman apua en olisi ikinä selvinnyt kaikesta. Allekirjoitimme papereita ja täytimme lomakkeita, kuten kuuluisaan saksalaiseen byrokratiaan kuuluukin. Kaikki oli todella hyvin järjestetty ja organisoitu. Hankimme puhelinliittymät ja pankkitilit, tarkistimme vakuutukset, ilmoittauduimme Stadtbürossa kaupungin asukkaiksi. Uuden opiskelijamarburgerin etuihin kuuluu sata euroa pankkitilille keväällä ja etuvihkonen. Kun 80 000:sta asukkaasta 20 000 on opiskelijoita ei ole mikään ihme, että Marburgin slogan on: ”Other cities have a university, Marburg is a university.”

Nyt pitää lukea huomiseen kielioppikokeeseen. Kirjoittelen myöhemmin lisää!