Ensimmäinen kirjoitus satukaupungista

Marburgissa on vierähtänyt jo melkein kolme viikkoa, mutta mitään en ole vielä tänne saanut kirjoitettua. On niin paljon kerrottavaa, että kasaantuessaan tehtävä tuntuu lähes mahdottomalta. Parempi kuitenkin aloittaa edes jostakin kulmasta ennen kuin kaikki pienet yksityiskohdat ja oivallukset unohtuvat. Ja ennen kuin unohdan suomen kielen ja puhun vain deutchinglishia. Näidenkin lauseiden kirjoittaminen tuntuu jotenkin kummalliselta. Suomi on niin hassua, pitkää ja aakkosellista. Pari päivää sitten yritin taas opettaa Mensassa (opiskelijaruokala, ei älykkökerho) miten sanotaan hyvää ruokahalua. Hihitykseksihän (mikä sana!) se taas meni.

Perjantaina kävin täällä ensimmäistä kertaa yksin päämäärättömällä kävelyllä. (Aloin miettiä sanajärjestystä, jota paukutettiin päihimme kielikurssilla. Onneksi suomen kielessä ei ole niin väliä!) Asun Oberstadtin, vanhankaupungin yläpuolella ja linna on käytännössä takapihallani. Menin eri reittejä kuin yleensä ja löysin Grimmin veljesten satuihin perustuvia patsaita joita en ollut aikaisemmin nähnyt. Tuhkimon kengän sekä värikkäitä etanoita. Grimmin veljekset opiskelivat oikeustiedettä yliopistossani ja välillä Marburgkin tuntuu satukaupungilta. Varsinkin iltaisin pimeän tultua ja aamuisin kun sumu leijuu metsän yllä. En ole vielä tottunut näihin vanhoihin kauniisiin rakennuksiin ja näkymiin. Ja siihen kuinka onnekas olen kun pääsin tänne asumaan, enkä joutunut kaukana oleviin asuntoloihin, joissa on likaista ja meluista ja joista kenellekään ei ole mitään hyvää sanottavaa.

Muistan vielä sen päivän kun saavuin. Tulin aamujunalla Frankfurtista kuolemanväsyneenä kahden matkalaukun kanssa, joiden kantamisessa monet ystävälliset ihmiset olivat auttaneet hissittömillä metroasemilla. Katselin junan ikkunasta näkyvää maalaismaisemaa jännittyneenä. Tuntui oudolta ja järjettömältä ajatella, että tulisin asumaan tässä vieraassa kaupungissa vuoden. Kartan avulla päädyin oikeaan paikkaan, joka oli täynnä muita vaihtareita, väsymystä ja odottamista. Sain avainkortin (sama kortti toimii maksuvälineenä ruokalassa, kirjastokorttina, kopiokorttina) uuteen asuntooni ja tutorini vakuutti että minulla oli käynyt tuuri. Lopulta pääsin autoon joka vei minut uuden kotini eteen ja jätti siihen. Ymmärsin kuskin puheista sen, että tämä on kaunein paikka asua. Raahauduin matkalaukkujeni kanssa ympäri hissitöntä ja autiota taloa ja yllätyin kun löysin oveni, siinä oli nimeni! Todella väsyneenä tuntui absurdilta löytää jotakin niin tuttua täysin vieraasta paikasta. Kesti hetken ennen kuin ymmärsin miten saan oven auki avainkortilla. Oven takana odotti valtava ja korkea huone. Kaksi suurta ikkunaa (ikkunalauta jossa voi istua!), kirjoituspöytä, vaatekaappi, hyllykkö ja pedattu sänky. Taisin olla niin väsynyt että menin nukkumaan.

Ensimmäisen viikon ajan hoidimme tärkeitä asioita tutoriemme avustuksella. Ilman apua en olisi ikinä selvinnyt kaikesta. Allekirjoitimme papereita ja täytimme lomakkeita, kuten kuuluisaan saksalaiseen byrokratiaan kuuluukin. Kaikki oli todella hyvin järjestetty ja organisoitu. Hankimme puhelinliittymät ja pankkitilit, tarkistimme vakuutukset, ilmoittauduimme Stadtbürossa kaupungin asukkaiksi. Uuden opiskelijamarburgerin etuihin kuuluu sata euroa pankkitilille keväällä ja etuvihkonen. Kun 80 000:sta asukkaasta 20 000 on opiskelijoita ei ole mikään ihme, että Marburgin slogan on: ”Other cities have a university, Marburg is a university.”

Nyt pitää lukea huomiseen kielioppikokeeseen. Kirjoittelen myöhemmin lisää!