Turhaa stressausta ja yllärikesä

Siellä Suomessa kohta taas talvi yllättää autoilijat, täällä tänään kesä yllätti minut. Lähdin syysvarustuksessa ulos, vaikka ainakin joidenkin mielestä näytti olevan t-paitakeli. Uuden saksankurssin (A2.2) ensimmäisellä tunnilla hikoilimme auringon lämmittämässä luokkahuoneessa. Myös vieressäni istuvilla perulaisella ja espanjalaisella oli kuuma, joten lämpötila ei ollut vain pohjoista kuvitelmaani.

    Uuden saksankurssin aloittaminen sai minut paremmalle tuulelle. Olen viime aikoina stressannut aivan liikaa ja turhaan ja tullut siitä syystä kipeäksi. Mutta nyt syön vitamiineja ja inkivääriä enkä stressaa enää. 

  Päässäni pyörivät opintopisteet eivät jättäneet rauhaan yöllä eikä päivällä. Murehdin kurssien hyväksilukemista ja sitä mitä jos pisteet eivät riitäkään ja joudun maksamaan ensi vuonna kun palaan kaiken takaisin, Erasmusapurahan ja Kelan tuet. Olen miettinyt sitä kuinka paljon kursseja minun täytyy suorittaa ensi vuonna ja mistä kirjoitan kandin. Olen murehtinut tulevaa vaikka minun olisi pitänyt keskittyä nykyhetkeen.

Kielikurssin jälkeinen väliviikko oli tosiaankin outo ja ilman kunnollista rytmiä. Onneksi teimme torstaina retken Heidelbergiin, joka osoittautui ihanaksi kaupungiksi. Sielläkin oli linna, jonne piti kiivetä ja jonka luota oli mahtava näkymä yli kaupungin. Aivan kuten Marburgissa, mutta kaikki oli isompaa ja raunioisempaa. Oli syksyisen kirpeä ilma ja otimme paljon valokuvia. Menimme Hard Rock Caféhen, jossa tarjoilijat sekoilivat oikein urakalla, vaikka olimme lähes ainoat asiakkaat. Juoksimme kuin hullut junalle, vaikka ei olisi tarvinnut.

Lauantaina olin Frankfurtin kirjamessuilla. Menin sinne suhteellisen myöhään joten lähinnä yritin vain kiertää koko paikan, mutta se osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Maailman isoimmat kirjamessut koostuivat liian monesta hallista ja kerroksesta. Aluksi lähinnä ihmettelin messualueen suuruutta ja kiersin päämäärättömästi ympyrää. Sitten suuntasin Suomen osastolle, sillä ajattelin että nyt voin vihdoin ostaa suomenkielisen kirjan, joita minulla on ollut ikävä. Suomenkielinen saareke oli kummallinen ja oudosti nolostuttava kokemus. Harmikseni kirjoja ei voinut ostaa, ne myytäisiin vasta sunnuntaina.

     Joka paikassa pyöri laumoittain cosplayhahmoja. Koska en tunnistanut muita hahmoja kuin Pikachun nämä usein puolialastomat nuoret näyttivät minun silmissäni lähinnä vain kummallisilta naamiaisjuhlijoilta eksyneenä messuhalleihin. Onneksi löysin taidekirjaosaston vähän ennen sulkemista ja otin häpeilemättä muutaman kourallisen (yllättävän hienoja) ilmaispostikortteja. Bretzelin messuhinta oli tuplasti juna-asemaan verrattuna. Palatessani Marburgiin minulla oli ensimmäistä kertaa tunne, että olen menossa kotiin.

    Sunnuntaina tapasin vihdoin Tandemparini. Puhuimme ensin saksaa. Minua ärsytti se kuinka vaikeaa oli muodostaa lauseita ja välillä vaan luovutin. Se, ettei saa ilmaistuksi itseään ja tule ymmärretyksi on jotenkin todella raivostuttava tunne. Ja usein sillä hetkellä kaikki yksinkertaisetkin sanat katoavat. Minusta tuntuu, että välillä yritän kääntää päässäni lauseita suomesta saksaksi ja kun en tiedä jotakin sanaa koko lauseelta putoaa pohja pois. Vaikka oikeasti minun pitäisi käyttää niitä sanoja joita osaan ja yrittää saada niillä ilmaistuksi asiani. Saimme kuitenkin saksanosuuden hoidettua takeltelustani huolimatta.

    J:n suomenkielentaito osoittautui lähes täydelliseksi, sillä hän on asunut Suomessa kaksi vuotta, ensin lukiossa ja myöhemmin Erasmusvaihtarina. Pystyimme juttelemaan vapaasti ilman kielioppikorjauksia. Kun lähdin kahvilasta ulos minun piti palauttaa itseni Saksaan, niin vahvasti olin siirtynyt muualle. Ehkä koti onkin kielessä ja tutuissa sanoissa.

    Tapasimme uudestaan tiistaina, teimme ruokaa J:n kotona. Lohta kermakastikkeella ja perunoita. Varmaan noin kolmas kerta kun syön kalaa täällä (oikeastaan syön lähinnä salaattia ja pastaa koska olen laiska) ja ensimmäistä kertaa lohta. Tuli taas kovin kotoisa olo. On kiva kun on joku joka ymmärtää suomiläppää.

    Viime viikolla pystyimme kokeilemaan yliopiston liikuntatunteja ilmaiseksi. Kokeilin joogaa, pilatesta ja zumbaa. Joogaopettaja oli päälle nelikymppinen muhkeaviiksinen mies, jolla oli farkut ja valkoinen kauluspaita. Mitä parempi joogi sitä epämukavammissa vaatteissa pystyy joogailemaan? Alkulämmittelyssä piti lyödä jalkaa maahan (”eins, zwei, drei!”) ja tehdä kummallisia liikkeitä. Tunti oli myöhään illalla, sali oli ääriään myöten täynnä ja koko tilanne oli niin huvittava että pokkaa oli vaikea pitää. Opettaja tuntui myös testaavan kuka ymmärtää saksaa ja kuka ei tekemällä jonkun liikkeen ja sanomalla älä seuraa perässä. ”Haha täällä on paljon ulkomaalaisia.” Ilmeisesti farkkujoogaaja kertoi paljon vitsejä osallistujien hörähdyksistä päätellen. Muutenkin tunti perustui enemmänkin selityksen kuuntelemiseen kuin opettajan esimerkin avulla tekemiseen. Ja kyllähän sieltä tuli myös mun inhokkiliike eli der Hund!

    Pilates oli kivempaa, vaikka en selityksiä tajunnutkaan. Samat selitykset olen kuullut Suomessa ja se auttoi. Ja zumbassa nyt ei mitään selityksiä kaipaa kunhan vaan heiluu. Zumbaopettaja tykkäsi myös huutaa ja yritti saada myös meidät huutamaan.

    Tämän viikon maanantaina kello kahdeksan osallistuin urheiluarvontaan. Kun kaikki yrittävät yhtä aikaa paikallisen unisportin sivuille ilmoittautumaan kursseille on sattuman kauppaa kuka sen kurssipaikan lopulta saa. Puolen tunnin yrittämisen jälkeen onni suosi ja pääsin pilatekseen ja zumbaan. Hintakaan ei ole paha, 25e per kurssi lukukaudeksi. Ja jotenkin tuntuu, että tämä systeemi saa minut käymään tunneilla paremmin kuin Helsingissä, jossa voi käydä kuukausimaksun hinnalla millä tunnilla tahansa...

    Viime maanantaina alkoi vihdoin lukukausi ja luennot. Päätin käydä kokeilemassa kursseja ja päättää sitten mihin oikeastaan osallistun, koska ainoa ohje joka minulle oli annettu oli että valitse vapaasti. Ensimmäiseksi menin noin kymmenhenkiseen seminaariin, jonka aluksi professori (joka puhui kyllä ilahduttavan hitaasti, mietiskellen) kysyi kuinka moni meistä opiskelee ensimmäistä tai toista lukukauttaan. (Saksassa muutenkin ihmiset sanovat monta lukukautta he ovat opiskelleet, eivät monta vuotta.) Sitten hän totesi, että olemme rohkeita sillä seminaarissa käsiteltävä teksti on todella vaikea. Tuo oli oikeastaan ainoa mitä todella ymmärsin. Pläräsin kyllä sanakirjaani ahkerasti ja ymmärsin että ilmeisesti oli puhetta totuudesta. Turha kai sanoa, etten päättänyt jäädä kyseiselle kurssille. Ja että olen ylipäänsä ainoa Erasmusopiskelija filosofian luennoilla.

Tuon kokemuksen jälkeen minulla oli onneksi esittelyluento tammi-helmikuussa pidettäviin viikonloppuseminaareihin filologian laitoksella. Se oli englanniksi ja olin niin onnellinen siitä että ymmärsin kaiken. Aihekin oli kiinnostava, harmi vaan ettei kurssi ole viikottainen juttu.

    Kipeänä ollessani sisustin huonettani. Teippailin 50-luvun lopun taidelehdistä leikattuja kuvia seiniin. Valkoista seinää on edelleen liikaa, mietin uskaltaisinko mennä kyselemään leffateattereille vanhoja julisteita. Ostin lehdet kirpparilta Göttingenistä joku lauantai. 

   

Paljon muuta ei siellä ollutkaan, mitä nyt kirkkoja ja kasvitieteellinen puutarha.

Mukana oli paljon italialaisia, jotka tykkäävät puhua kovasti omaa äidinkieltään ja keskustelun seuraaminen on tuolloin hieman haastavaa... Paluumatkalla juna oli täynnä lapsia jotka roikkuivat pää ulkona ikkunasta.
  Rakastan sitä, että voin vain hypätä junaan vaikka joka viikonloppu ja matkustaa Hessenin sisällä minne vain ilmaiseksi. (Ja muutamaan paikkaan bundeslandin ulkopuolellakin.) Junamatkailu on parasta!